Olen kai tulossa tunteellisemmaksi. Eilen illalla taas tirautin muutaman kyyneleen elokuvan loputtua. Vielä lukiossa se olisi ollut ennen kuulumatonta, mutta nyt sitä liikuttuu kai vähemmästä. Tai katsoo parempia elokuvia. Tai sitten ymmärtää elämästä sen verran enemmän, että ymmärtää myös, mitä elokuvantekijät haluavat sanoa. Kaikki elokuvat, jotka yrittävät vedota katsojan tunteisiin ja empatiaan eivät enää väistämättä lokeroidu "sentimentaaliseksi paskaksi".
Eilinen pätkä, joka nosti tunteet pintaan oli rullatuolirugbydokkari Murderball. Niin, rullatuolirugby. Muistin tuon parin vuoden takaisen menestysdokkarin lukiessani Hesarista lajin EM-kilpailuista, jotka järjestetään paraikaa Espoossa. Tänään on finaali.
dokkarissa seurataan Jenkkien ja Kanadan joukkueita ennen Ateenan paraolympialaisia. Jenkit olivat hallinneet lajia mielin määrin, mutta Kanada oli ottanut yllätysvoitoiton MM-kisojen finaalissa 2002. Siitä elokuva alkaa. Kaksi vuotta paraolympialaisiin. Kanadan osalta leffa kertoo joukkueen valmentajasta, entisestä jenkkien pyörätuolirugbyn supertähdestä, joka suivaantuneena liittoon jäätyään liian vanhaksi tultuaan ulos Jenkkien joukkuuesta, siirtyi rajan taakse valmentamaan Kanadaa. Jenkkien joukkueessa keskitytään pelaajien elämäntarinoihin ja arkeen. Miten kukin menetti jalkansa, miten vammansa kanssa tulee toimeen, miten selkäydinvammaiset harrastavat seksiä jne.
On tavallaan vapauttavaa katsoa, miten alaraajahalvauksen kärsineet ihmiset pystyvät nauttimaan elämästään. Kukaan pelaajista ei vello itsesäälissä valitellen, minkä takia juuri hänelle piti käydä niin riivatun huono tuuri. Näihin tapauksiin kyllä viitataan elokuvassa. He eivät koskaan pääse pois kuntoutuksesta. Heille omasta mielestä on tullut fyysisiä rajoitteita vahvempi vankila.
Tämä on tärkeä seikka pitää mielessä.
