kesä tulee

Kevät tulee.Tai oikeammin kevät tuli jo. Ilmatieteenlaitos julisti termisen kesän alkaneeksi jo viikko sitten. Kesä siis tulee ja sen mukana kaikkea kivaa. Tärkeä kesäasia nro 1: Kassarin koripallokenttä. Olen poikkeusyksilö siinä mielessä että toisin kuin kaikki ikätoverini, nautin edelleen koripallon kanssa pläräämisestä, pomputtelusta ja heittelemisestä. Kaverini pitävät toki edelleen koriksesta, mutta vain sen pelaamisesta. Jotkut kavereista jopa kieltäytyvät pelaamasta kokonaan jos ei treeneissä saada aikaan oikeaa korista, eli viisi vastaan viisi -peliä. Mutta minä, minä nautin jo pelkästä pallon heittelemisestä koriin vailla mitään harhaluuloja, että olisin heitellessäni harjoittelemassa heittämistä elintärkeitä nelosdivarin pelejämme varten. Ei, nautin pallon heittelemisestä sen itsensä vuoksi. Se on kivaa ja rauhoittavaa. Vapareiden heittäminen, sama heitto samasta paikasta, kerta toisensa jälkeen on korismiehen meditaatiota. Pitää karistaa päästään ylimääräiset ajatukset ja keskittyä vain heittoon, hallita ruumistaan niin hyvin että saan tehtyä yksinkertaisen fyysisen suorituksen samalla tavalla, kerta toisensa perään. Se on todella rauhoittavaa.



Tärkeä kesäasia nro 2: bissen juonti ulkosalla. Maailmassa on harvoja niin hienoja asioita kuin oluen siemailu hyvällä säällä, hyvässä seurassa, vaikka auringonlaskun aikaan. Jos oluen onnistuu vielä juomaan meren äärellä auringon hiljalleen upotessa horisontin taa ... sille tunteelle harva asia vetää vertoja. Sellaisena iltana maailma on hetken aikaa valmis. Tänä kesänä ulkona dokaamisen merkitys korostuu entisestään uuden tupakkalainsäädännön myötä, ja syksyn shokki tulee olemaan kahta kauheampi. Ulkoa merenrannalta auringonlaskua ihailemasta sisään loisteputkivalaistukseen, hälyisten kanssaihmisten seuraan, jonottamaan sitä samaa litkua mitä saa kaupoista yli kolme kertaa halvemmalla. Ja vähän väliä ulos nauttimaan tupakasta. Noh, kai siinä voi olla positiivisiakin puolia. Siis tupakkalailla, ei kesän loppumisella. Tupakkapaikalla on aina parhaat jutut, eikä ole syytä olettaa että asia olisi lainkaan erilainen kun tupakkapaikka on baarin ulkopuolella. Ne ovat kai hyviä pariutumispaikkojakin, mikäli ravintolatupakoimisen kieltäneiden maiden kansalaisiin on uskominen. Ilmiölle tai siellä tupakkapaikalla tapahtuvalle sukupuolten väliselle kanssakäynnille on englanniksi keksitty ihan oma termikin: smirting. Eli yhdistetään sanat smoking ja flirting. Brilliant.

Just

Kun gradu takkuaa niin pitää kirjoittaa blogia. Niin se menee. Jotain kirjoitshommaa pitää kuitenkin tehdä, muuten tuntee itsensä aivan hyödyttömäksi. Kävisikö blogin pitämisessä kuten kaikissa muissakin asioissa, että jään siihen vähintään hetkellisesti koukkuun? Siten että saan kamalan morkkiksen, jos en kirjoita tänne tasaisin väliajoin? Niin käy kausiluontoisesti kaikkien muiden asioiden kanssa. Päihderiippuvainen olen ollut jo pitkään, mutta ajoittain olen myös urheiluriippuvainen, Simpsons-riippuvainen, leffariipuvainen, kirjariippuvainen... Lyhyitä hetkiä elämässä kun on pakonomainen tarve tehdä jotain. Jos vain olisi työnarkomaani näiden kaikkien muiden asioiden sijaan niin ehkä valmistuminenkin olisi ollut nopeampaa. Voisinkohan treidata nikotiiniriippuvuuteni työriippuvuuteen? En voisi mennä nukkumaan illalla ennen kuin saisin sivun vaikka gradusta valmiiksi tai selattuani muistiinpanoni vielä kerran läpi. Pelkäisin gradun palauttamista koska tippuisin sen jälkeen tyhjän päälle. Vieroitusoireiden riivaamana kirjoittaisin toisen tutkimuksen heti perään ja jotta varmistaisin fiksini saatavuuden jatkuvuuden alkaisin kehitellä vastausta Riemannin hypoteesiin. Siinä eivät hommat loppuisi heti kesken.



Huomaan kirjoittaessani olevani sanotun vanki. Jos olen kertonut ensin monelle kaverilleni hauskan jutun siitä kuinka ryhmä japanilaisia turisteja jatkoi Ruoholahdesta metrolla kääntöraiteelle, niin tuntuu turhalta toistaa se enää tässä, vaikka blogin teoreettinen lukijakunta ei tapahtumasta tietäisikään. Jossain määrin tämä esimerkki valaisee blogin kirjoituksen tarkoitusta, joka itselläni tuntuu olevan pään tuulettelu kun omasta mielestään saa ajatuksen. Miksi kertoa enää uudelleen sitä mikä on jo kerrottu? Mutta lopulta kuitenkaan mitkään ajatukset eivät ole täysin uusia. Erottelu sen perusteella mikä sattuu tulemaan mieleen on vain vanhojen ajatusten kokoamista sitä mukaan kun ne tulevat mieleen. Kokonaan uusia ideoita saa vain muiden teksteistä. Ne ajatukset jäävät muhimaan päähän ja lopulta unohdettuaan mistä mikäkin pääässä pyörivä idea alunperin on, voi sen esittää omanaan.



Tänään Nytissä oli Relanderin ja Nevanlinnan Kysy mitä vain -palstalla jokin punkin ideaa koskeva kysymys. Olin kuullut vastauksen ennenkin, mutta tulipa mieleen nyt tässä kirjoitellessani. Punkkareiden hellimän myytin mukaan punk Englannissa oli työläisnuorison toivottomuuden ja nihilistisen maailmankuvan musiikillinen ilmentymä. Todellisuudessahan bändi oli manageri Malcolm McLarenin luomus, jonka resuisesta lookista vastasi Vivienne Westwood. Mutta on kuitenkin totta, että vaikka tuote oli täysin keinotekoinen, oli sen aiheuttama reaktio aito. Punkista tosiaan muodostui aito nuorisokultuuri johon kanavoituivat nuorison tyypilliset elämyksenhakuiset ja vanhan kyseenalaistavat tuntemukset. Punkki soimaan, remuamaan ja shokeeraamaan porvarillisia vanhempiaan. Parin vuoden egotrippailun jälkeen sitten kiltisti töihin ja töiden jälkeen kotiin kuuntelemaan Cliff Richardia, kun se rääkyminen ja paska soittaminen alkaa pidemmän päälle ottamaan aivoon.



Samaan kohtaloon on tuomittu kaikki muutkin perinteisiä arvoja ravistelemaan pyrkivät nuorisokultuurit tai alakulttuurit. Toiminta, jonka ainoa itseisarvo on porvarin ärsyttäminen - mikä on kyllä sinänsä aina hauskaa ja suotavaa - ei hirveän kauan jaksa innostaa, kun oma uhmaikä alkaa olla takana. Resistance is futile, porvarillistuminen on väistämätöntä ainakin mikäli sillä tarkoitetaan miellyttävien vaatteiden pitämistä munamankeli-mallisten farkkujen sijaan ja musiikin kuuntelemista siedettävällä äänenpaineella. Mutta tämähän on juuri sitä minkä nuoret paremman tiedon puutteessa määrittävät porvarillisuudeksi tai konservatiivisuudeksi tai miksikälie. Todellisuudessa nuoret ovat yhteiskunnan kaikkein konservatiivisinta ainesta, kapeakatseista, pinnallista, ennakkoluuloista, mustavalkoisesti ja itsevarmasti asiat hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin jaottelevaa väkeä, jolla vaan sattuu olemaan oma, vanhempiensa estetiikasta tietoisesti pois päin pyrkivä maku. Liioiteltu kapina vanhempiaan vastaan on vain valmistautumista heidän ajatusmaailmansa hyväksymiseen.

Defenestraatio!

Jos maailmassa on hienompi sana kuin defenestraatio niin en ole sitä vielä kuullut. Kuten sivistyneimmät voivat jo sanan ulkomuodosta päätellä, tarkoittaa defenestraatio yksinkertaisesti jonkin asian heittämistä ulos ikkunasta. Defenestraation kuningaslaji on tietenkin antropodefenestraatio, joka ei kai kai kaipaa selitystä. Kuuluisimmat defenestraatiot lienevät Prahan ensimmäinen ja toinen defenestraatio vuosilta 1419 ja 1618, jolloin molemmilla kerroilla vihainen kansa defenestroi päättäjiään. Jälkimmäisessä defenestraatiossa tosin kukaan ei kuollut sillä defenestroidut päätyivät ikkunan alle sattumalta olleeseen pehmeään lantakasaan. Defenestraation perinnettä on jatkettu Prahassa viimeksi vuonna 1948, kun maan kommunistien taantumukselliseksi katsoma ulkoministeri Jan Masaryk löydettin defenestroituna kylpyhuoneen ikkunansa alta.

Kuuluisia defenestraatioita on Prahan ulkopuolella ollut vain vähän. Mafian välienselvittelyissä Jenkkilässä kai on joskus defenestroitu muutama vastustaja pois tieltä, mutta nopean googletuksen perusteella defenestraatiot ovat hyvin harvinaisia tai sitten niitä kuvaava hieno sana tunnetaan huonosti. Toisaalta on ymmärrettävää, että defenestraatio kaikesta glooriastaan huolimatta ei ole kovin yleistä. Ensinnäkin se on oletettavasti aika hankalaa, jos defenestroitava on lainkaan tolkuissaan oleva aikuinen ihminen. Riskinä on myös, että defenestroinnin yhteydessä joutuu samalla itse defenestroiduksi mukaan, jos painovoiman varaan defenestroitu kohde onnistuu viime hetkellä tarraamaan defenestroijan riveleihin kiinni. Toiseksi defenestraatio on aika ilmeistä. Vaikka kukaan ei näkisi defenestraatiota itsessään, se voi kuulua kauaskin, riippuen defenestroidun audiaalisesta reaktiosta defenestraatioonsa ennen maahan osumista. Defenestraation jälkeen talosta poistuviin roteviin miehiin saatetaan kiinnittää kiusallista huomiota, mikä taas johtaa luonnollisesti uusiin defenestraatioihin.



Eräs paremmin tunnettuja moderneja defenestraatioita tapahtui kymmenen vuotta sitten, kun Charles Barkley defenestroi jonkun hoopon, joka oli baarissa pikkutunneilla katsonut hyväksi ideaksi heittää 198-senttistä ja 115-kiloista Barkelytä tyhjällä tuopilla. Seurasi defenestraatio, tosin katutasossa. Kysymykseen siitä katuuko hän tekoaan Sir Charles kuuluisasti vastasi, että katui vain sitä, että ikkuna ei ollut korkeammalla. Tämä on yleinen tuntemus defenestraatioon mieltyneillä ihmisillä.

Aivan oma lajinsa on sitten tietenkin rock-piireissä suosittu television defenestraatio. Jossain suomalaisessa lehdessä taisi muutama viikko sitten olla juttu tästä hienosta rock-perinteestä, mutta en muista että sitä olisi kutsuttu sillä nimellä. Sivistymättömät toimittajat. Pitäisi varmaan defenestroida muutama varoitukseksi muille.

Klinikka

Muuten hyvät valmentajat muuttuvat joskus täysiksi torveloiksi joutuessaan valmentamaan liian nuoria pelaajia. Ongelma on siinä, että näiden valmentajien omanarvontunto hyvinä valmentajina, joilla on paljon tietoa estää heitä antamasta lasten opetella ja kokeilla itse asioita, joita oppii vain tekemällä. Nämä valmentajat kokevat olevansa huonoja valmentajia, jos he eivät pääse opettamaan pelaajiaan, kertomalla heille mikä on oikein ja mikä väärin. Nämä valmentajat selittävät lasten huomion keskipisteenä jotain aivan käsittämätöntä kun lapset vain haluaisivat liikkua ja pelata koripalloa.

Kuten suurin osa muistakin juniorivalmennukseen liittyvistä ongelmista, tämäkin perustuu hyvän neuvon sovaltamiseen väärässä tilanteessa. Useimmissa valmentajakoulutuksissa, joissa aikanaan kävin painotettiin opettamista teettämisen sijaan, sitä että drillit itse eivät opeta pelaajia, vaan valmentajan täytyy aktiivisesti antaa pelaajille palautetta, korvata väärät suoritukset oikeilla.



Hyväksyn tämän idean, näin se pitääkin mennä, mutta vasta vanhemmissa junnuissa. Mitään selvää rajaa ei tietenkään ole olemassa, se riippuu joukkueesta ja se riippuu pelaajasta. Tarkoitan kuitenkin sitä, että useimmat koripallon perustaidot perustuvat vaistoon, reflekseihin ja lihasmuistiin eikä niitä voi muuten harjoittaa kuin tekemällä. Touchi palloon ei parane luennoimalla enää sen paljastuksen jälkeen, että palloa ei kannata pomputtaa nyrkillä. Sen jälkeen pomputtamaan opitaan pomppu kerrallaan. Sama koskee pallon kiinni ottamista. Kädet valmiiksi vierekkäin ja sormet levälleen, peukalot toisiaan vasten niin ettei pallo pääse livahtamaan sormien välistä naamaan. Kaikki mitä lapset joutuvat kuuntelemaan tämän lisäksi on ajan haaskausta.

Nuo ovat perussuorituksia. Entä sitten vaikeammat jutut kuten vaikka lay-up? Sama periaate. Mahdollisimman vähän paskanjauhantaa ja mahdollisimman paljon tekemistä. Väärä suorituskin on parempi kuin ei suoritusta lainkaan, koska vääräkin suoritus on yleensä vähintään 50% oikein. Ajatellan lay-uppia. Jos kersa tekee lay-upin niin päin mäntyä kun sen voi vaan tehdä; liikaa askeleita, ponnistus väärällä tai kahdella jalalla, heitto kahdella kädellä korin yli. Silti, suorituksessa on kuljetusta, juoksua, hyppäämistä ja heittämistä, joista jokaisen tekeminen on askel oikeaan suuntaan. Siinä saattaa tulla hikikin, jolloin se on liikuntaa! Jokaisen suorituksen myötä ainakin nuo neljä aivan perustavanlaatuista taitoa kehittyvät.



Miten minä opettaisin aivan pienille layuppia:

1) Ensin harjoittelisimme pallon heittämistä koriin juoksusta, ilman pomputusta. Tai miksi ei pomputuksen kanssa jos joku niin haluaa. Ainoa vaatimus olisi se että täytyy heittää vauhdista, eli ennen heittoa ei saa pysähtyä. Suurin osa ponnistaisi luonnollisesti yhdellä jalalla, ja poikkeaville tasajalkaponnistajille voisi antaa vinkin tehdä niinkuin muutkin jos haluaa välttyä ruoskinnalta. Harjoite näyttäisi siltä, että kersta juoksentilisivat iloisesti pallo kädessä välillä pompotellen ja toisiinsa törmäillen korilta korille, suorituksen päättyessä useimmiten kamalaan levyä rankaisevaan tiileen. TONG!!!

2) Sama juttu jatkuu siten, että annan juokseville lapsille pointereita siitä, miten kannattaa heitä levyn kautta, lähestyä koria vähän eri kulmasta jne. Lopulta laitan drillin seis ja kerron lapsille mistä kohtaa pitää hypätä, about. Hyvä, jatkuu!

3) Seuraavaksi pakotan kaikki pomputtamaan koko ajan, ja ottamaan pallon käteen vasta kolmen pisteen kaarella tai lähempänä. Ruoskisin armotta kaikkia jotka ottava pallon käteen aikaisemmin: "Lurjus, etkö tottele ohjeitani! Minkälaiset kamalat vanhemmat ovat kasvattaneet tuollaisen kelvotoman lurjuksen, häpeäisivät!"

4) Hiljalleen lapsilla alkaa varmaan olla hiki ja osa saattaa olla vähän väsyneitäkin. Keron heille heidän opetelleen juuri layuppia, koripallon tärkeintä heittoa. Siirrymme harjoittelemaan pienryhmiin eri koreille, joihin layuppia harjoitellaan hitaammalla vauhdilla, yrittäen opettaa niitä kahta askelta jotka layupissa saa ottaa. Ohjeet olisivat yleisiä: juokse, pomputa, pallo käteen, jatka juoksemista, heitä. Ei mitään tylsää vasen-oikea-vasen löpinää lapsille joilla on edelleen vaikeuksia hahmottaa kumpi on oikea ja kumpi vasen.

5) Hiljalleen pallot alkavat upota koriin paremmalla prosentilla ja pienempi osa heitoista menee kokonaan korin ohi. Suurin osa suorituksista päättyy edelleen askeliin ja väärällä jalalla ponnistamiseen, mutta toivottavasti kersoila olisi nyt idea siitä, mikä lay-uppi on: pallon laittamista juoksusta häkkiin. Olisimme saaneet kaikille junnuille vähintään yhden lay-upin kymmenessä sekunnissa ja siihen päälle vielä jatkuvaa pallonkäsittelyä, juoksemista ja hikeä.



Tämä on minun tapani tehdä asioita lasten kanssa. Tai olisi, enhän minä enää valmenna, enkä ole päässyt ohjaamaan aivan pienimpiä moneen vuoteen. Siten on toinen tapa; siinä aloitetaan kertomalla mikä lay-up on ja kuinka se on pelin tärkein heitto. Valmenta näyttäisi monta esimerkkisuoritusta eri vauhdeista. Ensin nopeasti, sitten vähän hitaammin ja lopulta kävelyvauhtia. "Katsokaa: vasen, oikea, vasen heitto levyn kautta. Tähdätkää aina levyn pienemmän neliön yläkulmaan kun heitätte. Silloin pallo menee aina koriin."

Sitten aloitettaisiin päädystä: Vasen-oikea-vasen, heitto ilmaan oikealla kädellä. "Ei saa heittää palloa koriin! Pelkästään ilmaan! Ei ei ei, tämä nyt menee useimmilla ihan väärin. Näytän uudelleen: vasen-oikea-vasen, pallo ilmaan, helppoa!" Sitten siirryttäisiin seuraavaan vaiheeseen, jossa junnut lähtevät jonosta korin läheltä tekemään layuppia ilman kuljetusta. Kerta toisensa jälkeen, valmentajan antaessa palautetta: "ei Maija, ei oikea-vasen-oikea, vaan vasen-oikea vasen". Maijalla on ongelmia, koska hän ei koskaan muista kumpi on vasen ja kumpi oikea.



Lopulta tämänkin ryhmän lapset oppivat lay-upin. Yleensä ne oppivat ennemmin tai myöhemmin. Tämän ryhmän harjoituksissa ei ole kuitenkaan juostu, pomputettu ja heitetty yhtä usein kuin minun harjoituksissani. Tämän ryhmän pelaajat ehkä hyppäävät oikeaoppisesti vasemmalla jalalla tehdessään oikean puolen layuppia useammin kuin minun pelaajani, jotka hyppäävät alkuun vähän sillä jalalla mille askeleet sattuvat osumaan kohdalleen. Minun pelaajillani on kuitenkin muita avuja; he ovat nopeampia ja kimmoisempia (juokseminen), parempia heittämään (enemmän heittoja), parempia kuljettamaan palloa (enemmän pomputusta) ja kaiken lisäksi heillä on parempi kunto (tekeminen vrt "opettelu"). Voitamme matsin 50-2.

Koko homman pointti on siinä, että lasten koripallo-ohjaajien pitäisi muistaa, että heidän vetämiensä treenien pitää aina ensisijaisesti olla liikuntaa. Tekemistä, tekemistä, tekemistä. Hikeä. Jos valmentaja kokee, ettei hän tällöin pääse välittämään eteenpäin sitä ylivertaista tietomäärää, jonka hän on urallaan hankkinut, niin suosittelen pysymistä erossa lasten liikunnasta.

Muu

Ajoin tänään pitkästä aikaa autoa. Kuinkakohan kauan edellisestä kerrasta ehti jo kulua? Yli puoli vuotta varmasti. Lähdin kylmiltään ajamaan Orimattilaan käymään Urho Kekkosen arkistossa graduani varten, eikä autolla ajaminen tuottanut mitään vaikeuksia, vaikka alla ei ollutkaan cruise controllilla ja ohjaustehostimella varustettu rautaori vaan Einarin yli 20 vuotta vanha Toyota, jossa on leopardikuvioidut istuinpäälliset. Lahden motarilla ratti tärisi ja kone huusi leipää, mutta yhteenkään vaaratilanteeseen en tietääkseni joutunut. Autolla ajaminen on´samanluonteista kuin polkupyörällä ajo, kerran opittuaan sen osaa aina. Nyt kun asiaa miettii niin useimmat asiat oikeastaan ovat kuin polkupyörällä ajo. Kaverini Mikko kertoi kerran, että rumpujen soittaminen monen vuoden tauon jälkeen sujui jo muutaman iskun jälkeen aivan vanhaan malliin, kuin polkupyörällä ajo. Fudiksen pomputtelukin onnistuu talven jälkeen ihan hyvin. En oikeastaan keksi mitään inhimillistä perustaitoa, joka merkittävästi heikkenisi kun sen harjoittelun lopettaa. Ihmisen lihasmuisti on aika hyvä.



Eroja alkaa tulla vasta siinä kohtaa kun mennään inhimillisen taidon ylärajoille. Michael Schumacher monen vuoden tauon jälkeen varmaan edelleen ajaa Monacon radan formulalla törmäämättä valliin, mutta ajamattomuus näkyisi kierrosajassa. Vaikka aika olisi vain murto-osan hitaampi kuin nuoren ja nopean Schumin aika, se olisi aivan liian hidas. Hyville ajajille maksetaan niitä naurettavia liksoja juuri siksi, että he ovat sen muutaman kymmenyksen nopeampia kuin alempien ammattisarjojen kuskit. Ihminen pystyy taviksen näkökulmasta aivan mahdottomiiin suorituksiin, jos niitä harjoitellaan monta tuntia päivässä lapsesta asti ja aikuisiällä ylläpidetään ja hiotaan vielä paremmiksi. Kuukaudenkin loukkaantuminen ammattilaisurheilijalle vaatii varsinaisen vaivan parantumisen jälkeen vielä toisen kuukauden, kunnes omat taidot on taas pingoitettu äärimmilleen. Hyvän sinfoniaorkesterin soittajat eivät voi vain tulla keikalle soittamaan nuoteista, vaan sormituntumaa instrumenttiin on kuulemma jatkuvasti pidettävä yllä; kappaleet eivät ole ammattimuusiikolle vaikeita soittaa siinä mielessä, etteikö oikeaan ääneen osuisi, mutta ammattilaisille on kovat vaatimukset tarkkuudessa ja äänenlaadussa.



Eilen Idolssissa (kapakassa sattumalta; mitä ehdit ajatella?) Jani Toivolalla oli päällään naisten iltapukua muistuttava ... systeemi. Ei minua haittaa, jos joku on flamboyantly gay, se on oikeastaan aika hauskaa, mutta luulin aina että homomiehillä on impekkaabeli tyylitaju. Noh, mitä minä tiedän, olen vain hetero.

Itse kilpailussa kävi niin että Kristiina tippui, mikä petasi unelmafinaalin pahis-Arin ja ihq-Annan välille. Iltapäivälehdet pääsevät herkuttelemaan sitä eeppisenä hyvän ja pahan kohtaamisena. Aki nyt ei finneineen kaikkineen täytä pimeyden ruhtinaan tuntomerkkejä, mutta iltapäivälehdet saavat nyt tyytyä ylimieliseen hevinulikkaan. On sitä vastakkainasetteluja huonomminkin eväin lähdetty rakentamaan.
Jos nyt lähden ennustamaan niin Ari haukkuu vielä ennen jonkun puolustuskyvyttömän tahon, mahdollisesti Linda Lampeniuksen: "Ei se niin hyvin sitä viulua soita, sillä on vaan isot tissit, ja nekin on feikit."



Niin varmaan, joojoo. Ja Remuko ei muka osaisi soittaa rumpuja eikä laulaa. Tai puhua englantia. Ja idolstuomaritko eivät olisi aina oikeassa. Poika poika, mitä sinä nyt julkisuudessa totuuksia menet laukomaan. Pitäisi 22-vuotiaana tietää paremmin. Anna taas on asenteeltaan Arin täydellinen vastakohta, sellainen haavoittuvan oloinen nöyrä pikku maahinen, jota tekisi mieli paijata (and then some).
Hyvis ja pahis. Iltapäivälehdet eivät vielä eilisen jälkeen ainakaan lööpeissä kuin vihjanneet näihin rooleihin: Anna: poikaystävä lohdutti; Ari: "Lähden kapakkaan". Mutta vielä se tulee. Ennen finaalia kaikki Suomen koulut jakautuvat Ari-ihmisiin ja Anna-ihmisiin. Kaikki rebelit kannattavat Akia ja nördet ja hevostytöt Annaa.

Go Anna go go! Ja Ari, jos nähdään baarissa niin olet pulassa.

Aamulla

Tämä on koe. Onnistuuko kirjoittaminen aamujumituksessa. Tällä uhkarohkealla kokeella yritän selvittää onko minkäänlainen älyllinen toiminta mahdollista vain hetki heräämisen jälkeen, ennen aamukahvin juomista. Tuleeko tekstiä ulos vai aiheuttaako varomaton aivojen käyttö jotain odottamattomia seurauksia, jos ne pakottaa kylmiltään hommiin? Saisinko elämäni ensimmäisen halvauksen 25-vuotiaana? Vai voisiko olla mahdollista, että itsesuojeluvaistoni ohittamisella olisi jotain hyviä seurauksia? Löytäisin itsestäni ennennäkemättömiä voimavaroja, tai ainakin sellaisia joita ei ole käyttänyt sitten kun edellisen kerran piti yrittää skarpata aamuisin ... niin, ennennäkemättömiä. Jos vaikka ottaisin tavaksi kirjoittaa aina aamuisin?



Maanantaisin on jotain mitä odottaa aamuisin, nimittäin The Economist. Valmistaudun lähtemään kotoa, sillä hetkellä kun lehti tippuu postiluukusta, keskimäärin puoli yhdetoista aikaan. Pakkaan kaiken paitsi tietokoneen niin, että voin parhaimmillaan olla pois kotoa minuutti lehden saapumisen jälkeen. Laitan vain takin päälle ja kengät jalkaan, laitan läppärin reppuun ja viimeisenä tekona kotonani poimin viikottaisen tietopakettini maailman tapahtumista, irrotan sen ympäriltä muovit ja taitan sen mukaani. Olen valmis tehokkaaseen ajankäyttöön alkavalla viikolla. Kaikkina irrallisina hetkinä, bussissa, bussipysäkillä, ruokaillessa otan repustani The Economistin ulos ja luen jonkin sen oivaltavasti otsikoiduista jutuista, ja olen ainakin hetken tietävinäni enemmän maailmasta.



Todellinen syy minkä takia luen Economistia lyhyillä tauoilla ei tietenkään johdu siitä että Economistin jutut ovat keskimäärin sopivan mittaisia tauoilla luettaviksi, ehei. Olennaista Economistin lukemisessa on että sen tekee mahdollisimman julkisesti ja sellaisessa asennossa, että muut varmasti näkevät mitä luet. Suosittu lukutekniikka on taittaa lehti kaksinkerroin ja nostaa se pystyasennossa silmiensä korkeudelle. Silloin kaikki varmasti näkevät, että lukijalla on kulttuurista kapitaalia. Bussissa suurin osa matkustajiseta ei siihen tietenkään kiinitä huomiota, eivät ne surkeat neandertalilaiset tunnista laatulehteä. Ehkä joku kuitenkin näkee vilaukselta, että lehdessäni on vain vähän kuvia mutta paljon tekstiä ja arvioi minut sen perusteella todella kuivaksi ihmiseksi, missä hän on tietenkin oikeassa. Mutta me lehden ystävät tunnistamme sen värit ja kolmeen sarakkeeseen jaetun tekstin jo kaukaa, ja tunnustamme sen lukijan vertaiseksemme, tiedostavaksi, älykkääksi ja muita paremmaksi ihmiseksi. Kun kaksi ihmistä tunnistavat toisensa Economistin lukijoiksi, he hipaisevat nenäänsä etusormellaan ja nyökkäävät merkitsevästi. Me tiedämme mitä Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla tapahtuu ja tiedämme paljon muutakin, mitä Hesariinsa tyytyvät surkeat prolet eivät tiedä. Me tiedämme olevamme tiedollista eliittiä. Saa kumartaa.

Jep

Blogin kirjoittamiseen tarvitaan jokin syy. Ainakin minun täytyy perustella itselleni minkä takia haluan kirjoittaa jotain muiden luettavaksi. Koenko että minulla on jotain niin tärkeää sanottavaa, että uskon jonkun haluavan sen lukea? Jos kirjottaisin vain kirjoittamisen ilosta, voisin tehdä sen yksityisesti, vain itseäni varten, enkä joutuisi silloin edes kirjoittaessani pohtimaan mitä haluan paljastaa mahdollisesti tuhansille tuntemattomille itsestäni ja lähipiiristäni. Silloin voisin tuulettaa ikeniäni oikein kunnolla, avautua kavereideni luonnevioista ja purkaa omia neurooseitani ilman pelkoa, että siitä voisi joskus olla haittaa, että monien vuosien jälkeen muutama väärä internettiin kirjoitettu lause tulisivat kummittelemaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa julkisesti. Perustelen tämän itselleni ainakin kolmella tavalla: ensinnäkin, kirjoittaminen on hauskaa ja terapeuttista. Toiseksi, sitä on tärkeä harjoitella. Kolmanneksi, olen yrittänyt omaksi huvikseni yrittänyt kirjoittaa monet kerrat, eikä se koskaan ole alkuinnostuksen jälkeen kestänyt. Jos koen että minulla saattaa olla yleisöä, edes kuvitteellinen, potentiaalinen yleisö niin kiinnostus saattaa pysyä yllä.

Näin asian voi perustella paremmin kuin tarpeella sanoa jotain. En väitä itselleni enkä kenellekään, joka tälle blogille osuu, että minulla olisi mitään sanottavaa. Toivoisin että näin olisi, että minulla olisi luovia, uusia ideoita, joita ihmiset tulisivat varta vasten lukemaan: "mitäköhän se Max on taas keksinyt", ajateltaisiin. Toivoisin että minulla olisi silmää tarkkailla arkielämää ja maailmaa eri tavoin kuin muut, näkisin ja toisin esiin asioita, joita muilla ei tulisi koskaan mieleen, mutta jotka olisivat kuitenkin aivan ilmeisiä. Tai sitten voisin kirjoittaa sisällöltään tyhjää tekstiä erehtymättömällä tyylillä ja eleganssilla niin että sitä olisi aina mukava lukea, mutta kukaan ei voisi jälkeenpäin kertoa, mistä siinä oikeastaan oli kyse. Hyvä teksti voi toimia niin.

Näin ei kuitenkaan kohdallani ole. Koen kirjoittamani poikkeuksetta pelkkänä latteuksien virtana, ilman yhtään omaa alkuperäistä ajatusta tai mitään mitä voisi kutsua tyyliksi. Tämä ei ole liian rankkaa itsekritiikkiä vaan edellä mainittuja asioita vaadin kaikelta lukemaltani ajatusten vuodatukselta. Eli kolumneilta, mielipideiltä ja blogeilta. Vain muutama bloginpitäjä tai kolumnisti onnistuu säännöllisesti yllättämään minut tarjoamalla jotain uutta ajattelemisen aihetta tai edes saamaan minut hyvälle tuulelle sutkauttamalla jotain hauskaa. Leijonaosa kaikesta on samaa vanhaa, tylsää, tylsää, tylsää, mutta onneksi on muutama poikkeuskin. Ensimmäisenä tulee mieleen Hesarin kulttuurisivujen uusi kolumnisti Riku Korhonen. Mahtavaa kamaa. Tuomas Nevanlinna on aina hyvä. Ja Riku Siivonenkin ajoittain. Muitakin saattaa olla, mutta ne ovat harvassa. Olen kai ainoa ihminen Suomessa, joka ei ymmärrä Bisquitin päälle.

Tämä on siis disclaimeri. Älä odota tältä blogilta mitään, älä lue sitä jos ei huvita. Älä hauku jos latelen omana ideanani jotain, joka keksittiin jo 1700-luvulla. Älä odota omaperäisyyttä, sillä sitä on maailmassa niin vähän, että todennäköisyys törmätä siihen sattumalta blogissa on nolla.



Yllä oleva nainen on kantrilaulaja Neko Case. En tiedä mistä se johtuu, mutta kolme viimeisintä artistia joihin olen hurahtanut oikin isosti käyttävät vitun tyhmiä taiteilijanimiä: Neko Case, Bonnie "Prince" Billy, Cat Power. Mutta musa on upeeta, upeeta, aivan vitun upeeta. Neko Case on näistä kolmesta tuorein tuttavuus ja kaikista selkeimmin kantria. Neko Case ei huuda jiihaa eikä laula miehestään tai siitä kuinka naisen pitää seistä miehensä vierellä huonoinakin aikoina, kun karja menee umpeen, mutta soundit ja poljento ovat kuitenkin selkeää kantria, jos minulta kysytään. Ehkä se tekee siitä alt kantria, en oikein tiedä. Ainoa asia joka minun mielessäni erottaa Neko Casen ja alt kantrin siitä varsinaisesta stetson-kantrista on se, ettei se ole paskaa eikä artistit käytä stetsoneita.



Cat Powerin The Covers Record on vuoden kuunnelluin levy. Mahtava platta. Cat Power on ehkä maailman hienoin tulkitsija, joka omalla minalistisella tavallaan tekee jokaisesta biisistä omansa. The Covers Record on osoittanut minulle, että biisin kirjoittaminen on aivan yliarvostettua puuhaa. Ainoastaan se mikä kuuluu on tärkeää. Olen varma, että Cat Power voisi taikoa mistä tahansa keskinkertaisesta tanssilavatangosta jos ei veret hyydyttävää, niin ainakin vakuuttavan tulkinnan. Biisi olisi paljon hitaampi, Cat Power laulaisi ja rämpyttelisi kitarasta soinnun silloin tällöin. Siinä ei olisi mitään erikoista, mutta biisin jokainen osa olisi oikealla paikallaan ja jokainen sana kuulostaisi siltä kuin se laulettaisiin sydemestä.



Bonnie "Prince" Billy ... sillä on parta, tyhmä taiteilijanimi - vähemmän huono kuin Neko Case ja Cat Power - ja sekin tekee hienoja yksinkertaisia lauluja.

Ei gradua tänään

Ei ei ei, nyt ei jaksa kirjoittaa gradua. Istun Aleksandriassa kesäajan ensimmäisenä päivänä, kello on kuusi illalla ja aurinko porottaa sisään rakennuksen suurista ikkunoista. En ole edes krapulassa vaikka tänään on sunnuntai, mutta olo on tavattoman flegu. Huomaan että repussani on kaksi eilen vuokraamaani DVD:tä, jotka olin aikeissa palauttaa ennen kuin tulisin tänne kirjoittamaan graduani pikkutunneille asti. Onko alitajuntani tehnyt minulle palveluksen, antanut minulle syyn (devareiden palauttaminen ilman myöhästymissakkoja) olla kirjoittamatta gradua fleguna päivänä? Voisin huomenna vastata kysyjille, etten voinut kirjoittaa gradua kun unohdin palauttaa DVD:t ja jouduin sitten sakot välttääkseni valitettavasti lähtemään takaisin Lauttasaareen juuri siinä vaiheessa kun kirjoittaminen alkoi sujua. Sitä en tee, mutta päätän että tänään ei ole gradupäivä. En kirjoita mitään maisterin tutkintoa joudattavaaa.


Laitanpa tähän muutaman sanan vaaleista. Ensinnäkin voin sanoa olevani vaalien tulokseen kohtuullisen tyytyväinen vaikka oma puolueeni vihreät ei saanutkaan kuin yhden lisäpaikan vaikka useampaankin olisi ollut mahdollisuus. Oma ehdokkaani Jukka Relander jäi rannalle ensimmäisenä Helsingistä. Tarja Cronbergkin olisi palvellut puoluetta paremmin jossain toisessa vaalipiirissä, mutta vaalivoitto on aina vaalivoitto. Ei siitä suuremmin voi valittaa.

Vaalien suurin voitto oli demareiden romahtaminen. En mahda sille mitään, demarit näyttäytyvät minulle vastenmielisinä yhteiskunnan jarruina, ylimielisinä, tympeinä. Demareiden puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, ettei kukaan kahdeksan peräkkäisen halitusvuoden jälkeen näytä kaltaiseni nuoren ihmisen silmiin kovin dynaamiselta, tuoreelta tai visionääriseltä. Se tapahtuu ennen pitkää kaikille vallanpitäjille. Sen takia oppositio vaaleissa kuin vaaleissa yleensä voittaa, ellei jotain vallan ihmeellistä tapahdu. Ennätysmäinen talouskasvu, jota yleensä pidetään meriittinä hallitukselle ei sitä vaaleissa auttanut.

Mutta demareissa on jotain muutakin mikä ärsyttää. Ensimmäinen asia on ainakin turhan läheinen side ammattiyhdistysliikkeeseen, jota ei voida parhaalla tahdollakaan yhteiskunnan edistyksellisemmäksi osaksi. Tuomas Nurmelan sivuilla ollut vaalivideo kuvaa hyvin omia demarituntemuksiani: http://www.nurmelantuomas.net/. Videon pitäis lähteä pyörimään automaattisesti. Täytyy kokoomukselle tästäkin vaalivideoista antaa pisteet. Porvarit osaa mainostaa.


Hesarissa tänään analysoitiin hyvin, että kokoomuksen positiivinen draivi perustuu osaltaan siihen, että vastakkainasettelujen aika tosiaan on ohi. Markkinatalous on oikeiston ja vasemmiston vuosikymmeniä kestäneen ideologisen taiston jälkeen ottanut itsestään selvän aseman suomalaisten mielissä. Face it. Kyse ei enää ole siitä hyväksytäänkö markkinataloutta vai ei inhimillisen toiminnan keskeisimmäksi reunaehdoksi vaan siitä, miten tämän reunaehdon mahdollisuudet tulevat parhaiten hyödynnetyksi.

Vasemmisto on tässä keskustelussa jäänyt jälkeen. Kun kokoomus mainostaa, että vastakkainasettelujan aika on ohi ja että vastuullinen markkinatalous on suomalaisen paras ystävä, asettuu SDP kokoomuksen vastakohdaksi. "Vastuullinen markkinatalous on pelkkä vale! Ei sellaista voi olla olemassa!" Jos kokoomus on onnistunut valjastamaan kampanjansa Markkinatalouden, niin SDP määritellessään itsensä kokoomuksen negaatioksi ("Minä! Me!") asettuu äänestäjien silmissä myös markkinataloutta vastaan. Markkinatalouden sijaan SDP tarjoaa jotain Muuta. Mutta mitä? Se on jäänyt epäselväksi, etenkin kun SDP on ollut hallituksessa viimeiset kahdeksen vuotta virtaviivaistamassa Suomea toimimaan lähemmin markkinatalouden periaatteiden mukaan. Yhteiskunnan oikeistolaistuminen, verojen laskeminen, menojen leikkaaminen, tehokkuusajattelu, tämä viimeisen kahdeksan vuoden kehitys on tapahtunut juuri SDP:n vahtivuorolla. Tätä Erkki Tuomioja kai tarkoittaa puhuessaan kognitiivisesta dissonanssista.

Vihreiden keskuudessa on jännät paikat. Mahdollisuudet hallitukseen ovat hyvät, mutta millä ehdoin hallitukseen mennään? Riittääkö vihreille mennä mukaan pelkäksi hallitusrasvaksi, à la RKP, vai pyritäänkö oikeasti ajamaan omaa linjaa? Kyseessä on ainakin joidenkin mielestä tärkeä periaatteellinen kysymys, sillä joillekin yhteistyö kokoomuksen ja keskustan kanssa olisi liiaan kova pala nieltäväksi. Vaalien jälkeen vihreiden kotisivuilla käytiin kiivasta debattia siitä, mitä vihreä liike edustaa, minne se sijoittuu vasemmisto-oikeisto akselilla (virallisesti vihreät on tietenkin vain "edellä") ja siitä mitä tapahtuu jos vihreät lähtee mukaan porvarihallitukseen. Joidenkin kommentteja kirjoittaneiden mielestä tämä olisi anteeksiantamaton teko, jonka jälkeen "minä ja monet kavereistani" lopettaisivat vihreiden äänestämisen. Sinivihreys ei ole vihreyttä lainkaan, sanovat nämä. Tervemenoa minun puolestani vasemmistoliittoon - vihreät pääsee tämän blokin irtoamisen myötä irti osaa keskivertoäänestäjistä pelottavasta vaihtoehtoimagostaan. Vihreillä on tässä vain voitettavaa.

Teitä ei kukaan jää kaipaamaan. Vitun egotrippailijat.

Testi

Testataan kuvaa:



Tuleeko se oikeaan paikkaan tekstiin nähden? Kyllä tuli.

Kokeillaan sitten kuvaa omalta koneelta:



Siinäkin kaikki hyvin. Olen valmis bloggaamaan.