Aamulla

Tämä on koe. Onnistuuko kirjoittaminen aamujumituksessa. Tällä uhkarohkealla kokeella yritän selvittää onko minkäänlainen älyllinen toiminta mahdollista vain hetki heräämisen jälkeen, ennen aamukahvin juomista. Tuleeko tekstiä ulos vai aiheuttaako varomaton aivojen käyttö jotain odottamattomia seurauksia, jos ne pakottaa kylmiltään hommiin? Saisinko elämäni ensimmäisen halvauksen 25-vuotiaana? Vai voisiko olla mahdollista, että itsesuojeluvaistoni ohittamisella olisi jotain hyviä seurauksia? Löytäisin itsestäni ennennäkemättömiä voimavaroja, tai ainakin sellaisia joita ei ole käyttänyt sitten kun edellisen kerran piti yrittää skarpata aamuisin ... niin, ennennäkemättömiä. Jos vaikka ottaisin tavaksi kirjoittaa aina aamuisin?



Maanantaisin on jotain mitä odottaa aamuisin, nimittäin The Economist. Valmistaudun lähtemään kotoa, sillä hetkellä kun lehti tippuu postiluukusta, keskimäärin puoli yhdetoista aikaan. Pakkaan kaiken paitsi tietokoneen niin, että voin parhaimmillaan olla pois kotoa minuutti lehden saapumisen jälkeen. Laitan vain takin päälle ja kengät jalkaan, laitan läppärin reppuun ja viimeisenä tekona kotonani poimin viikottaisen tietopakettini maailman tapahtumista, irrotan sen ympäriltä muovit ja taitan sen mukaani. Olen valmis tehokkaaseen ajankäyttöön alkavalla viikolla. Kaikkina irrallisina hetkinä, bussissa, bussipysäkillä, ruokaillessa otan repustani The Economistin ulos ja luen jonkin sen oivaltavasti otsikoiduista jutuista, ja olen ainakin hetken tietävinäni enemmän maailmasta.



Todellinen syy minkä takia luen Economistia lyhyillä tauoilla ei tietenkään johdu siitä että Economistin jutut ovat keskimäärin sopivan mittaisia tauoilla luettaviksi, ehei. Olennaista Economistin lukemisessa on että sen tekee mahdollisimman julkisesti ja sellaisessa asennossa, että muut varmasti näkevät mitä luet. Suosittu lukutekniikka on taittaa lehti kaksinkerroin ja nostaa se pystyasennossa silmiensä korkeudelle. Silloin kaikki varmasti näkevät, että lukijalla on kulttuurista kapitaalia. Bussissa suurin osa matkustajiseta ei siihen tietenkään kiinitä huomiota, eivät ne surkeat neandertalilaiset tunnista laatulehteä. Ehkä joku kuitenkin näkee vilaukselta, että lehdessäni on vain vähän kuvia mutta paljon tekstiä ja arvioi minut sen perusteella todella kuivaksi ihmiseksi, missä hän on tietenkin oikeassa. Mutta me lehden ystävät tunnistamme sen värit ja kolmeen sarakkeeseen jaetun tekstin jo kaukaa, ja tunnustamme sen lukijan vertaiseksemme, tiedostavaksi, älykkääksi ja muita paremmaksi ihmiseksi. Kun kaksi ihmistä tunnistavat toisensa Economistin lukijoiksi, he hipaisevat nenäänsä etusormellaan ja nyökkäävät merkitsevästi. Me tiedämme mitä Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla tapahtuu ja tiedämme paljon muutakin, mitä Hesariinsa tyytyvät surkeat prolet eivät tiedä. Me tiedämme olevamme tiedollista eliittiä. Saa kumartaa.