Just

Kun gradu takkuaa niin pitää kirjoittaa blogia. Niin se menee. Jotain kirjoitshommaa pitää kuitenkin tehdä, muuten tuntee itsensä aivan hyödyttömäksi. Kävisikö blogin pitämisessä kuten kaikissa muissakin asioissa, että jään siihen vähintään hetkellisesti koukkuun? Siten että saan kamalan morkkiksen, jos en kirjoita tänne tasaisin väliajoin? Niin käy kausiluontoisesti kaikkien muiden asioiden kanssa. Päihderiippuvainen olen ollut jo pitkään, mutta ajoittain olen myös urheiluriippuvainen, Simpsons-riippuvainen, leffariipuvainen, kirjariippuvainen... Lyhyitä hetkiä elämässä kun on pakonomainen tarve tehdä jotain. Jos vain olisi työnarkomaani näiden kaikkien muiden asioiden sijaan niin ehkä valmistuminenkin olisi ollut nopeampaa. Voisinkohan treidata nikotiiniriippuvuuteni työriippuvuuteen? En voisi mennä nukkumaan illalla ennen kuin saisin sivun vaikka gradusta valmiiksi tai selattuani muistiinpanoni vielä kerran läpi. Pelkäisin gradun palauttamista koska tippuisin sen jälkeen tyhjän päälle. Vieroitusoireiden riivaamana kirjoittaisin toisen tutkimuksen heti perään ja jotta varmistaisin fiksini saatavuuden jatkuvuuden alkaisin kehitellä vastausta Riemannin hypoteesiin. Siinä eivät hommat loppuisi heti kesken.



Huomaan kirjoittaessani olevani sanotun vanki. Jos olen kertonut ensin monelle kaverilleni hauskan jutun siitä kuinka ryhmä japanilaisia turisteja jatkoi Ruoholahdesta metrolla kääntöraiteelle, niin tuntuu turhalta toistaa se enää tässä, vaikka blogin teoreettinen lukijakunta ei tapahtumasta tietäisikään. Jossain määrin tämä esimerkki valaisee blogin kirjoituksen tarkoitusta, joka itselläni tuntuu olevan pään tuulettelu kun omasta mielestään saa ajatuksen. Miksi kertoa enää uudelleen sitä mikä on jo kerrottu? Mutta lopulta kuitenkaan mitkään ajatukset eivät ole täysin uusia. Erottelu sen perusteella mikä sattuu tulemaan mieleen on vain vanhojen ajatusten kokoamista sitä mukaan kun ne tulevat mieleen. Kokonaan uusia ideoita saa vain muiden teksteistä. Ne ajatukset jäävät muhimaan päähän ja lopulta unohdettuaan mistä mikäkin pääässä pyörivä idea alunperin on, voi sen esittää omanaan.



Tänään Nytissä oli Relanderin ja Nevanlinnan Kysy mitä vain -palstalla jokin punkin ideaa koskeva kysymys. Olin kuullut vastauksen ennenkin, mutta tulipa mieleen nyt tässä kirjoitellessani. Punkkareiden hellimän myytin mukaan punk Englannissa oli työläisnuorison toivottomuuden ja nihilistisen maailmankuvan musiikillinen ilmentymä. Todellisuudessahan bändi oli manageri Malcolm McLarenin luomus, jonka resuisesta lookista vastasi Vivienne Westwood. Mutta on kuitenkin totta, että vaikka tuote oli täysin keinotekoinen, oli sen aiheuttama reaktio aito. Punkista tosiaan muodostui aito nuorisokultuuri johon kanavoituivat nuorison tyypilliset elämyksenhakuiset ja vanhan kyseenalaistavat tuntemukset. Punkki soimaan, remuamaan ja shokeeraamaan porvarillisia vanhempiaan. Parin vuoden egotrippailun jälkeen sitten kiltisti töihin ja töiden jälkeen kotiin kuuntelemaan Cliff Richardia, kun se rääkyminen ja paska soittaminen alkaa pidemmän päälle ottamaan aivoon.



Samaan kohtaloon on tuomittu kaikki muutkin perinteisiä arvoja ravistelemaan pyrkivät nuorisokultuurit tai alakulttuurit. Toiminta, jonka ainoa itseisarvo on porvarin ärsyttäminen - mikä on kyllä sinänsä aina hauskaa ja suotavaa - ei hirveän kauan jaksa innostaa, kun oma uhmaikä alkaa olla takana. Resistance is futile, porvarillistuminen on väistämätöntä ainakin mikäli sillä tarkoitetaan miellyttävien vaatteiden pitämistä munamankeli-mallisten farkkujen sijaan ja musiikin kuuntelemista siedettävällä äänenpaineella. Mutta tämähän on juuri sitä minkä nuoret paremman tiedon puutteessa määrittävät porvarillisuudeksi tai konservatiivisuudeksi tai miksikälie. Todellisuudessa nuoret ovat yhteiskunnan kaikkein konservatiivisinta ainesta, kapeakatseista, pinnallista, ennakkoluuloista, mustavalkoisesti ja itsevarmasti asiat hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin jaottelevaa väkeä, jolla vaan sattuu olemaan oma, vanhempiensa estetiikasta tietoisesti pois päin pyrkivä maku. Liioiteltu kapina vanhempiaan vastaan on vain valmistautumista heidän ajatusmaailmansa hyväksymiseen.