Klinikka

Muuten hyvät valmentajat muuttuvat joskus täysiksi torveloiksi joutuessaan valmentamaan liian nuoria pelaajia. Ongelma on siinä, että näiden valmentajien omanarvontunto hyvinä valmentajina, joilla on paljon tietoa estää heitä antamasta lasten opetella ja kokeilla itse asioita, joita oppii vain tekemällä. Nämä valmentajat kokevat olevansa huonoja valmentajia, jos he eivät pääse opettamaan pelaajiaan, kertomalla heille mikä on oikein ja mikä väärin. Nämä valmentajat selittävät lasten huomion keskipisteenä jotain aivan käsittämätöntä kun lapset vain haluaisivat liikkua ja pelata koripalloa.

Kuten suurin osa muistakin juniorivalmennukseen liittyvistä ongelmista, tämäkin perustuu hyvän neuvon sovaltamiseen väärässä tilanteessa. Useimmissa valmentajakoulutuksissa, joissa aikanaan kävin painotettiin opettamista teettämisen sijaan, sitä että drillit itse eivät opeta pelaajia, vaan valmentajan täytyy aktiivisesti antaa pelaajille palautetta, korvata väärät suoritukset oikeilla.



Hyväksyn tämän idean, näin se pitääkin mennä, mutta vasta vanhemmissa junnuissa. Mitään selvää rajaa ei tietenkään ole olemassa, se riippuu joukkueesta ja se riippuu pelaajasta. Tarkoitan kuitenkin sitä, että useimmat koripallon perustaidot perustuvat vaistoon, reflekseihin ja lihasmuistiin eikä niitä voi muuten harjoittaa kuin tekemällä. Touchi palloon ei parane luennoimalla enää sen paljastuksen jälkeen, että palloa ei kannata pomputtaa nyrkillä. Sen jälkeen pomputtamaan opitaan pomppu kerrallaan. Sama koskee pallon kiinni ottamista. Kädet valmiiksi vierekkäin ja sormet levälleen, peukalot toisiaan vasten niin ettei pallo pääse livahtamaan sormien välistä naamaan. Kaikki mitä lapset joutuvat kuuntelemaan tämän lisäksi on ajan haaskausta.

Nuo ovat perussuorituksia. Entä sitten vaikeammat jutut kuten vaikka lay-up? Sama periaate. Mahdollisimman vähän paskanjauhantaa ja mahdollisimman paljon tekemistä. Väärä suorituskin on parempi kuin ei suoritusta lainkaan, koska vääräkin suoritus on yleensä vähintään 50% oikein. Ajatellan lay-uppia. Jos kersa tekee lay-upin niin päin mäntyä kun sen voi vaan tehdä; liikaa askeleita, ponnistus väärällä tai kahdella jalalla, heitto kahdella kädellä korin yli. Silti, suorituksessa on kuljetusta, juoksua, hyppäämistä ja heittämistä, joista jokaisen tekeminen on askel oikeaan suuntaan. Siinä saattaa tulla hikikin, jolloin se on liikuntaa! Jokaisen suorituksen myötä ainakin nuo neljä aivan perustavanlaatuista taitoa kehittyvät.



Miten minä opettaisin aivan pienille layuppia:

1) Ensin harjoittelisimme pallon heittämistä koriin juoksusta, ilman pomputusta. Tai miksi ei pomputuksen kanssa jos joku niin haluaa. Ainoa vaatimus olisi se että täytyy heittää vauhdista, eli ennen heittoa ei saa pysähtyä. Suurin osa ponnistaisi luonnollisesti yhdellä jalalla, ja poikkeaville tasajalkaponnistajille voisi antaa vinkin tehdä niinkuin muutkin jos haluaa välttyä ruoskinnalta. Harjoite näyttäisi siltä, että kersta juoksentilisivat iloisesti pallo kädessä välillä pompotellen ja toisiinsa törmäillen korilta korille, suorituksen päättyessä useimmiten kamalaan levyä rankaisevaan tiileen. TONG!!!

2) Sama juttu jatkuu siten, että annan juokseville lapsille pointereita siitä, miten kannattaa heitä levyn kautta, lähestyä koria vähän eri kulmasta jne. Lopulta laitan drillin seis ja kerron lapsille mistä kohtaa pitää hypätä, about. Hyvä, jatkuu!

3) Seuraavaksi pakotan kaikki pomputtamaan koko ajan, ja ottamaan pallon käteen vasta kolmen pisteen kaarella tai lähempänä. Ruoskisin armotta kaikkia jotka ottava pallon käteen aikaisemmin: "Lurjus, etkö tottele ohjeitani! Minkälaiset kamalat vanhemmat ovat kasvattaneet tuollaisen kelvotoman lurjuksen, häpeäisivät!"

4) Hiljalleen lapsilla alkaa varmaan olla hiki ja osa saattaa olla vähän väsyneitäkin. Keron heille heidän opetelleen juuri layuppia, koripallon tärkeintä heittoa. Siirrymme harjoittelemaan pienryhmiin eri koreille, joihin layuppia harjoitellaan hitaammalla vauhdilla, yrittäen opettaa niitä kahta askelta jotka layupissa saa ottaa. Ohjeet olisivat yleisiä: juokse, pomputa, pallo käteen, jatka juoksemista, heitä. Ei mitään tylsää vasen-oikea-vasen löpinää lapsille joilla on edelleen vaikeuksia hahmottaa kumpi on oikea ja kumpi vasen.

5) Hiljalleen pallot alkavat upota koriin paremmalla prosentilla ja pienempi osa heitoista menee kokonaan korin ohi. Suurin osa suorituksista päättyy edelleen askeliin ja väärällä jalalla ponnistamiseen, mutta toivottavasti kersoila olisi nyt idea siitä, mikä lay-uppi on: pallon laittamista juoksusta häkkiin. Olisimme saaneet kaikille junnuille vähintään yhden lay-upin kymmenessä sekunnissa ja siihen päälle vielä jatkuvaa pallonkäsittelyä, juoksemista ja hikeä.



Tämä on minun tapani tehdä asioita lasten kanssa. Tai olisi, enhän minä enää valmenna, enkä ole päässyt ohjaamaan aivan pienimpiä moneen vuoteen. Siten on toinen tapa; siinä aloitetaan kertomalla mikä lay-up on ja kuinka se on pelin tärkein heitto. Valmenta näyttäisi monta esimerkkisuoritusta eri vauhdeista. Ensin nopeasti, sitten vähän hitaammin ja lopulta kävelyvauhtia. "Katsokaa: vasen, oikea, vasen heitto levyn kautta. Tähdätkää aina levyn pienemmän neliön yläkulmaan kun heitätte. Silloin pallo menee aina koriin."

Sitten aloitettaisiin päädystä: Vasen-oikea-vasen, heitto ilmaan oikealla kädellä. "Ei saa heittää palloa koriin! Pelkästään ilmaan! Ei ei ei, tämä nyt menee useimmilla ihan väärin. Näytän uudelleen: vasen-oikea-vasen, pallo ilmaan, helppoa!" Sitten siirryttäisiin seuraavaan vaiheeseen, jossa junnut lähtevät jonosta korin läheltä tekemään layuppia ilman kuljetusta. Kerta toisensa jälkeen, valmentajan antaessa palautetta: "ei Maija, ei oikea-vasen-oikea, vaan vasen-oikea vasen". Maijalla on ongelmia, koska hän ei koskaan muista kumpi on vasen ja kumpi oikea.



Lopulta tämänkin ryhmän lapset oppivat lay-upin. Yleensä ne oppivat ennemmin tai myöhemmin. Tämän ryhmän harjoituksissa ei ole kuitenkaan juostu, pomputettu ja heitetty yhtä usein kuin minun harjoituksissani. Tämän ryhmän pelaajat ehkä hyppäävät oikeaoppisesti vasemmalla jalalla tehdessään oikean puolen layuppia useammin kuin minun pelaajani, jotka hyppäävät alkuun vähän sillä jalalla mille askeleet sattuvat osumaan kohdalleen. Minun pelaajillani on kuitenkin muita avuja; he ovat nopeampia ja kimmoisempia (juokseminen), parempia heittämään (enemmän heittoja), parempia kuljettamaan palloa (enemmän pomputusta) ja kaiken lisäksi heillä on parempi kunto (tekeminen vrt "opettelu"). Voitamme matsin 50-2.

Koko homman pointti on siinä, että lasten koripallo-ohjaajien pitäisi muistaa, että heidän vetämiensä treenien pitää aina ensisijaisesti olla liikuntaa. Tekemistä, tekemistä, tekemistä. Hikeä. Jos valmentaja kokee, ettei hän tällöin pääse välittämään eteenpäin sitä ylivertaista tietomäärää, jonka hän on urallaan hankkinut, niin suosittelen pysymistä erossa lasten liikunnasta.