Jep

Blogin kirjoittamiseen tarvitaan jokin syy. Ainakin minun täytyy perustella itselleni minkä takia haluan kirjoittaa jotain muiden luettavaksi. Koenko että minulla on jotain niin tärkeää sanottavaa, että uskon jonkun haluavan sen lukea? Jos kirjottaisin vain kirjoittamisen ilosta, voisin tehdä sen yksityisesti, vain itseäni varten, enkä joutuisi silloin edes kirjoittaessani pohtimaan mitä haluan paljastaa mahdollisesti tuhansille tuntemattomille itsestäni ja lähipiiristäni. Silloin voisin tuulettaa ikeniäni oikein kunnolla, avautua kavereideni luonnevioista ja purkaa omia neurooseitani ilman pelkoa, että siitä voisi joskus olla haittaa, että monien vuosien jälkeen muutama väärä internettiin kirjoitettu lause tulisivat kummittelemaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa julkisesti. Perustelen tämän itselleni ainakin kolmella tavalla: ensinnäkin, kirjoittaminen on hauskaa ja terapeuttista. Toiseksi, sitä on tärkeä harjoitella. Kolmanneksi, olen yrittänyt omaksi huvikseni yrittänyt kirjoittaa monet kerrat, eikä se koskaan ole alkuinnostuksen jälkeen kestänyt. Jos koen että minulla saattaa olla yleisöä, edes kuvitteellinen, potentiaalinen yleisö niin kiinnostus saattaa pysyä yllä.

Näin asian voi perustella paremmin kuin tarpeella sanoa jotain. En väitä itselleni enkä kenellekään, joka tälle blogille osuu, että minulla olisi mitään sanottavaa. Toivoisin että näin olisi, että minulla olisi luovia, uusia ideoita, joita ihmiset tulisivat varta vasten lukemaan: "mitäköhän se Max on taas keksinyt", ajateltaisiin. Toivoisin että minulla olisi silmää tarkkailla arkielämää ja maailmaa eri tavoin kuin muut, näkisin ja toisin esiin asioita, joita muilla ei tulisi koskaan mieleen, mutta jotka olisivat kuitenkin aivan ilmeisiä. Tai sitten voisin kirjoittaa sisällöltään tyhjää tekstiä erehtymättömällä tyylillä ja eleganssilla niin että sitä olisi aina mukava lukea, mutta kukaan ei voisi jälkeenpäin kertoa, mistä siinä oikeastaan oli kyse. Hyvä teksti voi toimia niin.

Näin ei kuitenkaan kohdallani ole. Koen kirjoittamani poikkeuksetta pelkkänä latteuksien virtana, ilman yhtään omaa alkuperäistä ajatusta tai mitään mitä voisi kutsua tyyliksi. Tämä ei ole liian rankkaa itsekritiikkiä vaan edellä mainittuja asioita vaadin kaikelta lukemaltani ajatusten vuodatukselta. Eli kolumneilta, mielipideiltä ja blogeilta. Vain muutama bloginpitäjä tai kolumnisti onnistuu säännöllisesti yllättämään minut tarjoamalla jotain uutta ajattelemisen aihetta tai edes saamaan minut hyvälle tuulelle sutkauttamalla jotain hauskaa. Leijonaosa kaikesta on samaa vanhaa, tylsää, tylsää, tylsää, mutta onneksi on muutama poikkeuskin. Ensimmäisenä tulee mieleen Hesarin kulttuurisivujen uusi kolumnisti Riku Korhonen. Mahtavaa kamaa. Tuomas Nevanlinna on aina hyvä. Ja Riku Siivonenkin ajoittain. Muitakin saattaa olla, mutta ne ovat harvassa. Olen kai ainoa ihminen Suomessa, joka ei ymmärrä Bisquitin päälle.

Tämä on siis disclaimeri. Älä odota tältä blogilta mitään, älä lue sitä jos ei huvita. Älä hauku jos latelen omana ideanani jotain, joka keksittiin jo 1700-luvulla. Älä odota omaperäisyyttä, sillä sitä on maailmassa niin vähän, että todennäköisyys törmätä siihen sattumalta blogissa on nolla.



Yllä oleva nainen on kantrilaulaja Neko Case. En tiedä mistä se johtuu, mutta kolme viimeisintä artistia joihin olen hurahtanut oikin isosti käyttävät vitun tyhmiä taiteilijanimiä: Neko Case, Bonnie "Prince" Billy, Cat Power. Mutta musa on upeeta, upeeta, aivan vitun upeeta. Neko Case on näistä kolmesta tuorein tuttavuus ja kaikista selkeimmin kantria. Neko Case ei huuda jiihaa eikä laula miehestään tai siitä kuinka naisen pitää seistä miehensä vierellä huonoinakin aikoina, kun karja menee umpeen, mutta soundit ja poljento ovat kuitenkin selkeää kantria, jos minulta kysytään. Ehkä se tekee siitä alt kantria, en oikein tiedä. Ainoa asia joka minun mielessäni erottaa Neko Casen ja alt kantrin siitä varsinaisesta stetson-kantrista on se, ettei se ole paskaa eikä artistit käytä stetsoneita.



Cat Powerin The Covers Record on vuoden kuunnelluin levy. Mahtava platta. Cat Power on ehkä maailman hienoin tulkitsija, joka omalla minalistisella tavallaan tekee jokaisesta biisistä omansa. The Covers Record on osoittanut minulle, että biisin kirjoittaminen on aivan yliarvostettua puuhaa. Ainoastaan se mikä kuuluu on tärkeää. Olen varma, että Cat Power voisi taikoa mistä tahansa keskinkertaisesta tanssilavatangosta jos ei veret hyydyttävää, niin ainakin vakuuttavan tulkinnan. Biisi olisi paljon hitaampi, Cat Power laulaisi ja rämpyttelisi kitarasta soinnun silloin tällöin. Siinä ei olisi mitään erikoista, mutta biisin jokainen osa olisi oikealla paikallaan ja jokainen sana kuulostaisi siltä kuin se laulettaisiin sydemestä.



Bonnie "Prince" Billy ... sillä on parta, tyhmä taiteilijanimi - vähemmän huono kuin Neko Case ja Cat Power - ja sekin tekee hienoja yksinkertaisia lauluja.